Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste luonto. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Tiina Kaitaniemi: Luonnollinen lapsuus

Kuva
Kuulin jokin aika sitten Yle Puheelta Tiina Kaitaniemen haastattelun otsikolla "Vaadimmeko vauvalta liikaa?" (tms., valitettavasti haastattelua ei enää löydy Areenasta, tällaisen videon kuitenkin löysin), ja kiinnostuin sen myötä tästä kirjasta.

Itselläni ei siis ole lapsia, enkä jaksa uskoa että tulee olemaankaan (joo joo, never say never, kuultu on, kertaa x..), mutta olen siinä iässä, että tuttavapiiriini vauvoja putkahtelee, ja itsekin varmaan olen juuri siinä vauvanhankkimisiässä. Joten ehkä minulla sitten on alitajuinen tarve käsitellä asiaa tietoa hankkimalla, olen lukenut suurella mielenkiinnolla kasoittain Vauva-, Kaksplus- ja Meidän perhe -lehtiä ja keskustellut aiheesta yhtä innolla. Tutustuttuani lähemmin eri-ikäisiin lapsiin olen alkanut viihtyä heidän seurassaan tiettyyn rajaan asti, eli en siis mitenkään vihaa lapsia tms., enkä kummeksu vanhemmiksi haluavia tai sellaisina viihtyviä. Elelen eräänlaisessa uusioperheessä, joten lapsia tosiaan kuuluu elämääni läheisestikin.

Kirjailijatar on siis evoluutio- ja käyttäytymisekologiaan erikoistunut ekologi ja kahden pojan äiti. Kirja on mielestäni kannanotto länsimaisiin lapsenkasvatustapoihin, eräänlainen kasvatusopas vanhemmuuden alkutaipaleelle, ja ihan perusasioita luonnonvalinnasta. Hyvin mielenkiintoista oli lukea esim. muiden kädellisten pariutumis-, lisääntymis- ja poikasenhoitotavoista, sekä esimerkeiksi nostettujen eri puolillla maapalloa elävien heimojen tavoista. Tällä kirjalla on paljon annettavaa myös vapaaehtoisesti lapsettomalle, se auttaa ymmärtämään tietenkin sukulaisia ja tuttavia, sukulaisuussuhteita, parinvalintaa, seksuaalisuutta, parisuhdetta, ihmisyyttä. Siis sitä millaisiksi luonnonvalinta on meidät aikojen saatossa muovannut, ja miksi toimimme niinkuin toimimme.

Kirjassa kerrotaan hyvin laajasti, miten lapsi saa ominaisuutensa, kirjan sanoin, miten "laadukas" jälkeläisestä tulee ja miten esim. ympäristötekijät tai hormonit vaikuttavat toimintaamme. Tätä opusta kannattaakin lukea jäät hatussa, jos ei ole tottunut - kuten esim. allekirjoittanut - lukemaan evoluutiobiologiaa, faktat ovat aika karuja. Teksti saattaa tuntua hyvin hyvin syyllistävältä, jos on itse vanhempi, mutta tieteellistä faktaahan kirja pelkästään sisältää. Kirjan kritiikki länsimaisia lastenhoitotapoja ja "-ongelmia" kohtaan perustellaan sillä, että ne ovat yksinkertaisesti luonnottomia. Kritiikin kohteiksi joutuvat mm. nykyiset tapamme synnyttää, imettää, kuljettaa ja nukuttaa lasta. Kaitaniemellä onkin johdannossa hyvä pointti: hänen mielestään tietoa ei tule jättää kertomatta siksi, että joku voi pahoittaa mielensä.

Loppuun jälleen muutama mielenkiintoinen anekdootti. Kirjassa kerrottiin että kosmetiikka on ollut naisten keinona kumppanista kilpailussa jo ammoisista ajoista saakka: "vanhin löydetty huulipuna on 70 000-130 000 vuotta vanha, ja se on varhaisimpia löydettyjä ihmisen tekemiä esineitä". Luin mielenkiinnolla myös sopivasta lastenhankkimisiästä.. kirjailijan mukaan 28 vuotta, joka on Suomessa keskimääräinen ensimmäisen lapsen saamisikä, "on pieneen perheeseen ja lasten laatuun tähtäävälle naiselle aivan sopiva ikä". Naisilla laatuun panostaminen korostuu, koska "kustannustehokkuus" on pienempi kuin miehellä. Lapsen laatuun taas vaikuttavat äidin resurssit ja asema. Siispä: "Jokainen nainen, jolle annetaan vaihtoehdoksi lisääntyä nyt tai parantaa asemiaan, parantaa asemiaan - ainakin niin kauan kuin lisääntyminen myöhemmin on vielä mahdollista. Siten nykyaikainen nainen, joka käy koulut loppuun ja hankkii uran ennen lapsia, toimii luonnonvalinnan aikoinaan suosimalla tavalla." Kirjassa myös kerrottiin moneen otteeseen, että vanhempi äiti panostaa enemmän lapsen hoitoon kuin nuorempi, koska hänellä ei ole enää niin paljon aikaa eikä varaa siirtää resursseja tuleviin lisääntymisiin. Teiniäitejä on kuulemma esiintynyt vasta, kun ravitsemustilanne on ollut riittävän hyvä, eli eipä juuri vielä pleistoseenikaudella. Nämä olivat siis siinä mielessä kiinnostavia tietoja, että olen kuullut monesti itkettävän juuri sitä, että lastenhankintaa lykätään "liian vanhoiksi".