Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistelmat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistelmat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 17. lokakuuta 2011

Eeva Kilpi: Välirauha, ikävöinnin aika

kuva
Kirjoitin toukokuussa Eeva Kilven Talvisodan aika -muistelmateoksesta, ja nyt sitten vihdoin ja viimein palasin näihin Eeva Kilven (s. 1928) lapsuus/nuoruusmuisteloihin. Tuossa edellisessä postauksessa ylistin sen kirjan parissa viettämääni lukukokemusta: häilyvien muistikuvien tavoittelua, lapsen kipeidenkin kokemusten ja tuntemusten osuvaa kuvailua huumoria ja lämmönpilkahduksia unohtamatta.

Lapsuudenkoti Hiitolassa on jäänyt rajan taakse, uusi asumus on löytynyt uuden rajan läheltä metsän keskeltä Salolasta. Kirjailijan isä rakasti metsiä, ja niin on nuorelle Eevallekin luonto tärkeä vetäytymispaikka. Lapsuuden mielikuvitusleikkejä kiehtovassa lähimetsässä kuvaillaan todella kutkuttavasti! Kesän jälkeen olisi kuitenkin jatkettava koulunkäyntiä, ja sepä ei metsän keskeltä käsin onnistukaan. Tyttö joutuu muuttamaan kaupunkiin sukulaisten luo, josta käsin pystyy käymään oppikoulua. Poissa perheensä luota, poissa luonnosta, vaikka hän saakin pitää Lappeenrannassa hauskaa nuoren sukulaisparin luona asuessaan, tyttö ikävöi jatkuvasti perhettään. Tosin kirjailija epäilee, että hän itkee siinä samalla ne itkut, jotka sodan aikana jäivät itkemättä.

Hän tekee elämänsä ensimmäisen vastuullisen päätöksen, ja päättää jatkaa opintoja mummin, tädin ja tämän kirjaa kirjoittavan pastorimiehensä luona kaukana Keravalla, lähes pääkaupunkiseudulla. Kerrotaan nuoren tytön vähemmän innokkaasta koulunkäynnistä, uusista ystävyyssuhteista ja ihastuksista. 2010-luvulta luettuna kaikkea leimaa viehättäväkin viattomuus.

Ennen jatkosodan syttymistä perheen isä ostaa talon Imatralta, jonne ryhdytään rakentamaan jälleen uutta kotia.

Jälleen minua viehätti tässä ajankuva, ihan käytännön asioiden sekä henkisen ilmapiirin kuvailu, sekä herkät havainnot sukulaisista ja heidän välisistä suhteistaan, ja kertojan omasta kasvamisestaan. Kirjassa ei pysytä koko ajan visusti välirauhan välisessä ajassa, vaan raotetaan myös sukulaisten myöhempiä kohtaloita ja tarkastellaan pieniä tuokiokuvia ja historian tapahtumia useampien vuosikymmenten etäisyydeltä. Mielestäni tämä oli myös jotenkin jutusteleva ja avoin, lukiessa tuntui vähän kuin kirjailija olisi muistellut näitä asioita juuri minulle.

"Varhaisista muistoista johtaa säikeitä myöhempään elämään. Niin hauraita kuin ne ovatkin ja niin sotkuisia, tuntuu että elämä pysyy niiden avulla edes jotenkin koossa. Koossa pysyminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta, vaikka tarkoituksesta ei pääsisikään perille."

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Eeva Kilpi: Talvisodan aika

"Muisti sallii pienen tuokion omakohtaista kokemusta, ulkonaisesti aivan liikkumattoman hetken. Me seisomme isän kanssa pihamaalla ja kuulostelemme. Jostakin kaukaa kuin taivaanrannan takaa kuuluu jatkuva kumu. Minun mielestäni se tuntuu myös jalkapohjissani, olen tuntevinani että maa vapisee, mutta liekö se mahdollista. Isä sanoi: - Se kuuluu Kannakselta. Ne ovat tykit.
  Kun ajattelen asiaa nyt, minusta tuntuu, että kuulemamme jylinä on saattanut olla myös Viipurin pommitus. Tapahtumien järjestys on siinä määrin hämärtynyt. Tai sitten se oli minun lapsuuteni sortuminen.  
  Osa minusta seisoo yhä siinä isän rinnalla omalla pihamaalla ja kuuntelee. Minä olen vielä hetken pikkutyttö, minulla on lapsuus, koti ja vanhemmat enkä minä ole vielä tajunnut, että Jumala ei kuullutkaan rukouksiani. 

Se hetki jatkuu eikä mikään mitä sen lisäksi tapahtuu ota sitä pois."

Enpä ole pitkään aikaan nauttinut tai liikuttunut kirjan lukemisesta näin paljon kuin lukiessani Eeva Kilven (1928-) muistelmateosta talvisodan ajalta, jolloin hän siis oli 11-vuotias!

Yleensä en pidä ollenkaan ainakaan fiktiivisistä lapsuuskuvauksista, ehkä koska ovat usein aika ankeita ja/tai niitä lukiessa muistuu liian hyvin mieleen omat kipeät kokemukset niiltä vuosilta. Mutta tätä lukiessani ei ollut tietoakaan sellaisesta, vaikka niin voisi luulla. Toki kirja oli siis hyvin koskettava, varsinkin koska Kilpi kuvasi kokemuksiaan, tunteitaan, muistojaan niin kauniisti ja eläväisesti, mutta ahdistava se ei ollut. Eeva Kilven perhe asui Hiitolassa Karjalassa, ja pian talvisodan syttymisen jälkeen perhe pakeni pommituksia lännemmäksi, ja sodan päätyttyä oli juurruttava uuteen kotiin. Evakossa elettiin tiiviisti sukulaisnaisten- ja lasten kanssa, ja niissä oloissa ihmisten väliset jännitteet ja paineet tuntuivat korostuvan erityisesti. Aikuisten välillä kummallisessakin suhtautumisessa lapsiin ja lasten juttuihin oli minullekin niin paljon tuttua.

Tykästyin tässä myös siihen, että muistikuvia kuvailtiin niin rehellisesti, kerrottiin kuinka hataria, epäselviä ja vääristyneitäkin ne välillä olivat. Enpä ole nimittäin muistelmissa tällaiseen muistojen kuvailutapaan törmännyt. Muistojen tukena Kilpi on käyttänyt alueen sotapäiväkirjaa, jossa kuvaillaan vihollistoimintaa ja säätä.

Kirjailija tuo mielestäni hienosti esiin sukulaistensa ja tuttaviensa persoonat, oli ihana lukea räiskyvästä nuoresta tädistä, haastavanluonteisesta äidistä, optimistisesta adventistitädistä, itsenäisestä mummista, läheiseltä tuntuvasta isästä, ja pienten sisarusten sekä serkusten pienistä konflikteista. Lapsi aisti myös aikuisten sukulaisten väliset skismat varmaan paremmin kuin nämä arvasivatkaan. 

Olen ollut jo jonkin aikaa jälleen hirmuisen kiinnostunut näistä ajoista, etenkin naisten ja lasten näkökulmasta. Tällaisista kuvauksista vain saa niin paljon paremmin kiinni sen ajan tunnelmista kuin perinteisemmästä sotahistoriasta. Tosin viime aikoina minua on alkanut kiinnostaa sekin, sehän se kaiken taustalla tietenkin oli. Itseänikin on hieman ihmetyttänyt tämä kiinnostus, mutta ehkä siinä on kyse siitä, kun on niin vaikea käsittää, että omillekin sukulaisille on tapahtunut jotain niin poikkeavaa. Itse kun on saanut kasvaa niin vakaassa yhteiskunnassa. Soditaanhan tänäkin päivänä, mutta tuhansien kilometrien päässä olevat tapahtumat eivät vaan kosketa samalla tavalla.

Eeva Kilpi on onnekseni kirjoittanut myös muita muistelmateoksia näistä ajoista, ja käsitellyt aihetta muussakin tuotannossaan, tartun niihin varmasti jatkossa :).


"Toinen tytär kulkee osan päivää huivi pässä, välillä taas hänenpunainen tukkansa on kammattu ihmeen hienoille kiiltäville rullille. Miten hän ne saa aikaan?
   - Paperilla, hän vastaa.
  Ja kun ei kukaan ota tajutakseen, miten rullat oikein syntyvät, hän näyttäytyy yhtenä päivänä paperirullat päässä. Hän on leikellyt kokonaisen sanomalehden kapeiksi suikaleiksi, kiertänyt ne pitkulaisiksi pötköiksi, suikertanut hiuksena niiden ympärille ja solminut ne päistään umpisolmuun. Siellä ovat sotauutiset, joita olisin niin mielelläni tutkinut, hänen hiustensa kihartimina. Sopii vain aavistella, mitä maailmaa mullistavia uutisia hänen päässään lukee. VIHOLLISEN HYÖKKÄYKSET PYSÄYTETTY VIIPURIN ETEEN. - - - Eräänä päivänä hänen päässään oli varmaan myös se uutinen, jossa sanottiin: NEUVOSTOLIITON RAUHANEHDOT JÄTETTY SUOMEN HALLITUKSELLE."